Teksti, jota en ollut ajatellut koskaan kirjoittaa.

Jokainen, joka on blogiamme aktiivisemmin seurannut, on varmasti huomannut kirjoitus välini pidentyneen entisestään ja tekstien käsittelevän pääasiassa hyvinkin pintapuolisesti elämääni. Myös somessani on vilahdellut jonkin verran melko melankolisiakin tekstejä, ja tarkkasilmäisimmät ovatkin jo muutamaan otteeseen kyselleet, että onko kaikki hyvin. Vastaus on aina ollut reipas ”tottakai”, vaikka rehellisyyden nimissä tämä ei olekaan pitänyt paikkaansa pitkään aikaan.

Olen pitkään jo pyöritellyt päässäni tätä tekstiä, mutta joka kerralla päättänyt jättää tekstin kirjoittamatta, koska olen joskus kauan sitten tehnyt periaatepäätöksen että en oman elämäni varjopuolia somessa aio koskaan jakaa. Kuitenkin nyt on mielestäni korkea aika avata tämän vuoden tapahtumia ja ehkä vähän selittääkin omaa käytöstäni, joka on hetkittäin saattanut olla hyvinkin poissaolevaa. Osaksi haluan myös puolustautua, sillä sain viimeviikolla kuulla niin kummallisen kommentin elämääni liittyen että nyt on yksinkertaisesti pakko oikaista muutama väärinkäsitys.

”Helppohan se on sun sanoa, sä vaan treenaat ja liihottelet paikasta toiseen Better Bodiesin vaatteissa”. Kyllä vain, näin eräs minulle itseasiassa melko vieras henkilö, tokaisi minulle päin naamaa salilla. Uskon että kommentti oli tarkoitettu ihan hyvällä, mutta tässä elämäntilanteessa kirpaisi kyllä aika syvältä. Osittain tietysti tämä on omaa syytäni kun en someen jaa kuin pääasiassa positiivisia asioita, mutta toisaalta ajattelen myös niin että jokainen saa sinne jakaa juuri sen kokoisen osan elämästään kuin haluaa. Mielestäni olisi myös hyvä että jokainen somea käyttäessään tämän muistaisi että siellä tuskin on esillä koko elämä jokaisine vaiheineen ja että mielikuvaa toisesta ihmisestä ei kannata muodostaa pelkän someprofiilin perusteella.

Rehellisesti sanottuna vuosi 2017 on ollut tähän mennessä varmaankin elämäni rankin vuosi. Paljon todella ikäviä asioita on tapahtunut lähipiirissä sekä perheessäni, ja ne ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon minuun ja omaan yleisfiilikseeni. En näitä asioita voi enkä halua tässä sen tarkemmin eritellä, että en loukkaa kenenkään läheiseni yksityisyyttä, mutta sen voin sanoa että vaikka suoranaisesti minulle itselleni ei ole mitään pahaa tai ikävää tapahtunutkaan, niin en ole koskaan eläessäni ollut näin huolissani ja murheissani kenenkään muun puolesta ja parhaassa tapauksessa vielä monikossa. Tuskallisinta on se, kun ei voi tehdä mitään korjatakseen tilannetta, vaan joutuu vierestä seuraamaan toimettomana. Yleisesti koen olevani melko yksityinen omista asioistani ja minun on aina ollut vaikea kertoa julkisesti, jos joku asia on huonosti. Sitä varten on olemassa aivan muutama läheinen jonka kanssa jutella, kiitos heille kaikesta saamastani tuesta, sillä ilman sitä en tiedä kuinka olisin pärjännyt. <3

Olen myös ollut aina hyvä siinä, että esimerkiksi töissä keskityn vain ja ainoastaan siihen tekemiseen niin kovasti, että muut asiat saa painettua taka-alalle. Tämän vuoksi on varmasti ollut äärimmäisen hyvä asia, että töitä on ollut koko kevään ajan enemmän kuin tarpeeksi, jotta ajatukset on saanut siirrettyä aivan muualle. Saan myös aivan älyttömästi positiivista energiaa asiakkaistani ja työ onkin ollut eräänlaista hyvänmielen terapiaa minulle. Toisaalta asioiden käsittely onkin sitten jäänyt vähemmälle ja nämä mielessä pyörivät ikävät asiat ovat sitten aiheuttaneet sen, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen kärsinyt jonkin verran uniongelmista ja olen heräillyt aamuyöstä valvomaan. Tätä olen onnekseni saanut jonkun verran jo kuriin, koska jokainen joka minut tuntee, tietää kuinka tärkeää laadukas uni on minulle ja kuinka hankala minun on vähillä unilla toimia tehokkaasti.

Tiedän toki, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin, ja pitäisi osata keskittyä siihen positiiviseen, mutta välillä se on vaan täysin mahdotonta kun huoli painaa mieltä. Toivoa kuitenkin vielä on monessakin suhteessa, joten toivon että jossakin vaiheessa voin kirjoittaa tilanteen olevan parempi. Sitä ennen on nyt vaan sinniteltävä ja pyrittävä auttamaan sen minkä voi. Eräs hieno ihminen sanoi minulle tänään että harvoin ne ihmiset, jotka tukeutuvat toiseen, muistavat että sillä vahvalla ”tukipilarillakin” voi olla niitä omia huolia ja murheita. Itsekin koitan muistaa tämän paremmin, sillä tämä henkilö on ollut minullekin erittäin suuri tuki ja toivon että voin olla hänelle edes puoliksi yhtä suurena apuna nyt ja jatkossa. <3

Enkä nyt missään nimessä halua, että kukaan alkaa minua säälimään, tai tarvitse mitään voivotteluja tai silkkihanskoilla käsittelyä osakseni, vaan koin että nyt on rehellisesti aika kertoa että aina se minunkaan elämäni ei ole mitään ”liihottelua”. Edelleen olen myös sitä mieltä että fokus kannattaa ja pitääkin siirtää niihin positiivisiin asioihin, mutta joskus on myös ihan okei olla vähän surullinenkin.

Kuitenkin vaikka askel nyt tällä hetkellä painaakin ja liihottelu ei tunnu onnistuvan, niin pyrin silti nostamaan varpaat ilmaan edes silloin tällöin ja nauttimaan joka hetki täysillä elämästä.


Maiju

2 ajatusta aiheesta “Teksti, jota en ollut ajatellut koskaan kirjoittaa.”

  1. Kiitos ihanasta kommentista, kyllähän nämä asiat aina jollakin tavalla järjestynee.

    Hah, ja niin on! 😀

  2. Oot upea 🙂 ja vahvan oloinen, vaikka vastoinkäymisiä niin niist on aina tie ylöspäin. Ja better bodiesin vaatteet on parhaimpia ^^

Kommentointi on suljettu.